Kevätflunssa ja sinä-muoto

Julkaistu

Influenssa, tuo produktiivisuuden kauhu. Olen kolmatta päivää kuumeessa, muutamme uuteen asuntoon vappuna, käsikirjoituksen deadline on touko-kesäkuun vaihteessa. Esilukijat kyselevät jo käsikirjoituksen perään, mikä tietysti pitää minut liikkeellä ja varpaillani. Olen varannut kevään lähes yksinomaan kirjoittamiseen, ja vaikka arvio kirjan pituudesta on paukkunut viidenneksellä (luvassa on iso kirja, jollei kustannustoimittaja leikkaa sivumäärää alaspäin), haluan lähettää tekstin esilukijoille ja arvostelupalveluun siltikin kesäkuussa.

Kuumeen vuoksi en ole uskaltanut lähteä rukkaamaan puolivalmista proosaa, mutta flunssalla on ollut yllättävä positiivinen sivuseuraus siinä, että minulla on ollut vapaus kirjoittaa tekstejä, joiden on tarkoituskin olla painokelvottomia. Novellit eivät koskaan ole olleet vahvin alani, mikä on vähitellen alkanut kaihertaa minua — novellit ovat oma kiehtova taitolajinsa, jolla on aivan omat perinteensä Suomessa.

En vielä tiedä mitä tehdä näillä kokeellisilla tekeleillä. Ystävä neuvoi minua työstämään niitä ja kokeilemaan alan lehtiä (Portti lienee suurin, joka vastaanottaa fantasianovelleja), toisaalta elämässäni on riittävästi asioita, jotka ovat muuttuneet kepeistä kokeiluista vakaviksi velvollisuuksiksi. Heittäydyn asioihin usein liiallakin palolla, ja elämäni tärkeimmäksi sanaksi onkin muodostunut ”ei”.

Ehkä tämä blogi näkee vielä leikkisän pienen novellin. Yksi niistä kolisteli aivojeni perällä yli vuoden erään keskustelun seurauksena, ja välillä juttukaverini on kysellyt sen peräänkin.

Vuosi tuntuu pitkältä ajalta, ja niin se onkin. En mielelläni keskity useaan projektiin kerrallaan, mikä osin selittää pitkän aikajanan, mutten myöskään halua pistää paperille sellaista, josta jokin puuttuu. Tarinalla ei ollut kertojaa, ja kun tarinalla ei ole kertojaa, sillä ei myöskään ole ääntä, ja äänetöntä tarinaa on vaikea kertoa.

* * *

Kuuntelen tällä hetkellä N. K. Jemisinin kiehtovaa The Broken Earth -trilogiaa. Sarjan toinen osa, The Obelisk Gate, voitti viime vuonna Hugon ja kirjan suosio veti minut tutustumaan siihen. (Pidin paljon myös toisesta Hugo-voittajasta, Seanan McGuiresta). Äänikirjat on lukenut Robin Miles, ja Milesin upea kyky tulkita henkilöhahmojen tunteita tekee tarinan vallan vastustamattomaksi. Harkitsen jo ostavani kirjat myös paperisina; Jemisin on parhaita näkemiäni kirjailijoita mitä tulee kerronnan rytmitykseen, ja haluan tutkia lauseita ajan kanssa kun olen kuullut tarinan ensin läpi kertaalleen.

Sarja myös alkaa vaikuttavimmalla avauksella, jonka muistan vähään aikaan. Jos koskaan olet ihmetellyt, mitä tarkoitetaan kirjan aloittamisella hyvällä koukulla, tässä on mestarillinen esimerkki:

Let’s start with the end of the world, why don’t we? Get it over with and move on to more interesting things. First, a personal ending. There is a thing she will think over and over in the days to come, as she imagines how her son died and tries to make sense of something so innately senseless. She will cover Uche’s broken little body with a blanket— except his face, because he is afraid of the dark— and she will sit beside it numb, and she will pay no attention to the world that is ending outside. The world has already ended within her, and neither ending is for the first time. She’s old hat at this by now.

What she thinks then, and thereafter, is: But he was free.

And it is her bitter, weary self that answers this almost-question every time her bewildered, shocked self manages to produce it:

He wasn’t. Not really. But now he will be.

Tarina leikittelee lukijan odotuksilla jo siksikin, ettei se istu helposti määriteltävään genreen. Se on anteeksi pyytelemättä yhtä aikaa fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta, ja Jemisin tuntuukin saavan omanlaistaan tyydytystä asian aiheuttamasta hämmennyksestä:

Sarja on sanalla sanoen ollut minulle lukijana virkistävä. Huomaan kulkeutuneeni yhä enemmän kohti henkilödraamaa ja vähemmän kohti seikkailua, ja The Broken Earth on juuri sellainen genrecocktail, jota tällä hetkellä kaipaan.

* * *

Tuskailen usein omien genrerajojeni kanssa, ja vasta haen omaa mukavuusaluettani kirjallisissa tekniikoissa. Olen kirjoittanut valtaosan tarinoistani imperfektin kolmannessa persoonassa (”hän meni, hän sanoi”), koska kirjallisesti herkkinä vuosinani yhdeksän kymmenestä lukemastani kirjasta oli kirjoitettu siinä, ja olen lukijana päässyt sinuiksi minä-kertojan kanssa vasta lähivuosina.

Pidän ensimmäistä persoonaa silti yhä haastavampana kirjoittaa kuin kolmatta persoonaa, ja niinpä The Broken Earth -trilogia oli lähes shokki — tarina on puolittain kerrottu monen lukijan kammoamassa yksikön toisessa persoonassa (sinä-muodossa).

Sinä-muodosta usein varoitellaan innokkaita kirjoittajia, koska kielellinen kikkailu voi huonontaa tarinaa sen sijaan, että parantaisi narratiivia. N. K. Jemisin taas tietysti käyttää persoonamuotoa täydellisesti, ja sujahtaa yhtä kepeästi kesken narratiivin kolmanteen persoonaan, sitten ensimmäiseen; ensin nykyhetkeen, sitten tulevaisuuteen.

Kirjoittajana tällaisen lukeminen on niin mieltä avartavaa ja vapauttavaa, ettei minun auta kuin ihmetellä, mistä sinä-muodon huono maine johtuu. Liekö kyseessä samanlainen kammo kuin puolipisteen kohdalla, että on helpompaa neuvoa olemaan käyttämättä sitä ollenkaan kuin opettaa, miten sitä käytetään hyvin?

Puolipiste onkin nykyään välimerkeistä suosikkini; se vastaa tapaani ajatella. Niin kuin puolipiste vapautti minut nauttimaan kerronnan rytmistä, niin yksikön toinen persoona on vapauttanut minut kerronnasta itsestään.

Se novelli, jota en saanut paperille vuoteen? Se, jolle en löytänyt ääntä? Tarina halusi kaiken aikaa olla sinä-muodossa, mutta en ollut osannut edes kuvitella asiaa, koska koko kirjallinen maailmani oli siihen asti rajoittunut vain kahteen persoonamuotoon. Niitä on kolme — ei enemmän kuin kolme. Vain kahta niistä kenties pidetään sopivina kohteliaaseen seuraan, mutta kirjallisuuden ei aina tarvitse olla kohteliasta. Aivan kuten kirjan ei tarvitse istua valmiiseen genreen.

Sen tajuaminen vasta onkin ollut vapauttavaa.

* * *

Saan uudessa asunnossa oman työhuoneen, enkä malta odottaa rauhallisempia työtiloja. Istuisin valehtelematta tuntitolkulla pelkästään haaveilemassa kotoisasta kirjastohuoneesta, jolleivät mieheni ja kalenterini ravistelisi minua pitämään kiinni aikatauluista.

Muuttoon käytetty aika toivottavasti maksaa itsensä takaisin myöhemmissä sanamäärissä. Ehkä tauko tekee hyvää tavallaan, koska motivaationi notkahtaa aina keskikohdan paikkeilla.

Kirja on silti tulossa, sen lupaan! Saanen sillä välin suositella Jenny Kangasvuon Sudenverta. Luin Sudenveren pari vuotta sitten ja pidin siitä, ja pian teosta on vaikeaa enää saada omaan hyllyyn.

Jos suomalainen fantasia siis kiinnostaa, viimeiset kappaleet ovat nyt myynnissä suoraan kirjailijalta itseltään.


Vastaa